Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tänne tarinat! Tarinoiden tulee olla yli kolme riviä pitkiä! Tarinoissa puhutaan minä- muodossa ja imperfektissä

Esim. Minä kävelin metsässä.

Voit ottaa toisia hahmoja tarinoihisi, mutta ethän autohittaa eli vahingoita toisten hahmoja;) (siis ilman hahmon tekijän lupaa)

 

Huom!Älä ota tarinoissasi uusia lemmikkejä! Lemmikin saa ottaa vain Ypn luvalla!!

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  > [ Kirjoita ]

Nimi: Natalie Haapala

17.01.2015 09:08
//No niin, jos nyt tulis pitempi stoori//

Tuijotimme Noraa odottavan näköisinä, mutta pian hänen innostunut ilmeensä suli.
"Äh, unohdin koko jutun." Hän murahti, jolloin Akin suunnalta kuului kyllästynyt huokaisu.
"Just. Onko jollain muulla mitään ideoita, joita ei pysty unohtamaan?"
Vilkaisin ystäviäni nopeasti, antaen katseeni sen jälkeen tipahtaa takaisin karvamattooni. "Ei mulla ainaka-!" En kuitenkaan ehtinyt sanoa lausettani loppuun, kun ulkoa kuului järkyttävä pamahdus, jota seurasi kiivas askelten töminä.
"Mitä hemmettiä tuo tarkoitti?" brunette huudahti silmät säikähdyksestä pyöreinä.
Aki vilkaisi ikkunaan päin. "En tiedä... ikkunasta ei ainakaan näy mitään poikkeavaa."
"Mutta sen on oltava ulkona. Ei se pamaus sisältä kuulunut!"
"No siinä olet kyllä oikeassa."
"Jos joku käy vilkaisemassa, mikä se oli?"
"Okei, mutta kuka menee?"
Hetkellinen, painostava hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Kukaan ei selvästikään halunnut ottaa tehtävää vastaan. Saatoin huomata ystävieni kasvoilta pientä jännitystä.
"No, kuka menee?" Toistin hieman ärsyyntyneenä, katse Norassa ja Akissa villisti poukkoillen. Punatukkainen tuijotti lattiaa tyhjin silmin. Noran suunnalta ei kuulunut pihahdustakaan.
Lopulta sain tarpeekseni.
"Jos te pelkurit ette uskalla, menen sitten itse!"
Heti sen sanottuani ponnahdin seisaalleni ja livahdin ovesta ulos.

//Taas vähän lyhyt :S//

Nimi: Natalie Haapala

22.12.2014 08:48
//Kirjotakin tarinan nyt jo //

"Noh... mitäs me sitten nyt tehdään..?" Aki mumisi tuijotellen harmaata karvamattoani silmät viiruina. Nora hymähti laskien kännykkänsä kirjoituspöydälleni ja kääntyi minua ja poikaa kohti ruskeita hiuksiaan nypläten, selvästi miettivän näköisenä.
"En oikein tiedä... nooh... ulkootahan me tultiin just äskön, eikä nyt oikeen huvittais mennä sinne takaisin jäätymään..." Hän murahti, mutta äkkiä hänen ilmeensä kirkastui, kuin hän olisi saanut maailmaa mullistavan idean.
"Hei, nyt mä keksin!"
"No, kerro meillekkin.." Aki kehotti.

//Lyhyt koska ei oo inspistä kirjottaa pitkää :/ //

Vastaus:

3Rp :)

Nimi: Natalie Haapala

22.11.2014 21:40
"Yritetään nyt vaan unohtaa se ja jatkaa eteenpäin." Nora sanoi hiljaa laskien kylmän kätensä olkapäälleni rauhoittavasti. "Kyllä se siitä selviää.."
Huokaisin laskien katseeni jalkoihini. "Niin kai sitten..." Mutisin kääntyen ystävieni suuntaan. "Ainakin Marcus on elossa."
Onneksi Noran kasvoille nousi helpottunut hymy. "Juuri näin! Ja nyt mennään Nathalle takaisin! Mulla ainakin on nälkä." Tyttö puuskahti tarttuen Akia ranteesta. "Joo." Myönnyin ja lähdin astelemaan ystävieni perässä tulosuuntaamme.

Kun pääsimme sisään, riisuimme ulkovaatteet ja livahdimme kaikki kolme huoneeseeni. Mutta juuri, kun Aki oli saanut valot päälle, Noran puhelin soi säikäyttäen meidät kaikki.
"Moi." Brunette sanoi luuriin silmiään pyöritellen.
"Moooooi Noraa!" Kuului luurista, jolloin tyttö päästi happaman tuhahduksen.
"Miks sä soitit?"
"Noku äiti käski kysyä, että jäätkö sä sinne toiseksikin yöksi?"
"Joo, Elli. Jään mä."
"Okei, no moimoi sit."
"Moi...."
Nora lopetti puhelun ja katsahti minua ja punapäätä silmät viiruina.
"Se oli mun pikkusisko. Se kysyi, että jäänkö tänne toiseksikin yöksi." Hän selitti ja pyyhki happaman ilmeen kasvoiltaan.
"jaa, okei." Hymähdin.

Vastaus:

10Rp ;)

Nimi: Natalie Haapala

18.11.2014 16:20
Tuijotin tyhjyyteen silmät suurina järkytyksestä, saamatta sanaakaan suustani. Sydämeni hakkasi, kuin se olisi yrittänyt hypätä rinnastani ulos.
"Natalie...?" Nora yritti tavoittaa katsettani, mutta turhaan.
"Natalie...," Kuulin Akin sopertavan hiljaa. "Älä huolehdi.... Marcus pärjänee kyllä..." Pudistin päätäni lohduttomasti mutisten: "Pärjää? Hän on vankilassa, eikä tiedä milloin hän pääsee pois!"
"No siis.... ei hän varmaan mitään elinkautista saa, pari vuotta vaan ehkä.." Yritti myös Nora vakuuttaa, mutta en halunnut kuunnella häntäkään.

//Lyhyt koska inspis loppus//

Vastaus:

3Rp

Nimi: Natalie Haapala

10.11.2014 16:53
//Nonii, jos nyt sais pitempää stooria aikaseks//

Pian kuulin Noran ryntäävän takaisin sisälle ovet paukkuen. "Aki, mee hakeen Natha niin mennään tonne ulos. Siellä on kauheasti lunta!" Hän kiljaisi innoissaan.
"Okei.." Vastasi Aki ja lähti astelemaan huonettani kohti hitaasti, mutta varman oloisesti. Melkein heti sen jälkeen näin huoneeni oven hiljaa raottuvan paljastaen punapään ruskettuneet kasvot, joilla oli pieni hymy. Pojan vihreitten silmien katse tuntuivat porautuvan lävitseni. "Hei Natha, tuutko ulos? Siellä on lunta."
Kohotin kolkon katseeni poikaan. "Hyvä on... " Päätin myöntyä. Olin kylpenyt itsesäälissä tarpeeksi kauan.
Nousin sängyltä jalat kankeina, kuin olisin juuri eilen juossut pitkän lenkin. Livahdin huoneestani ulos ja menin eteiseen pukeakseni mustan takkini ja valkean kaulahuivini.

Ulkona:

Tallustelimme verkkaisesti lumen peitossa olevaa hiekkatietä pitkin samaan suuntaan, jossa vanha mökki oli. Akin ja Noran jutellessa iloisesti, annoin katseeni tipahtaa jalkoihini. Mustat nilkkurini olivat aivan lumessa. Kuuntelin hetkisen valkoisen nesteen narskumista kävellessämme hitaasti eteenpäin. Pian saavuimme mökin kohdalle.
"Hei kaverit! Tuolla näyttäisi olevan poliisiautoja." Sihahti Nora äkkiä, jolloin minun ja punatukkaisen päät kääntyivät salamana tien vastakkaista puolta kohti. Tosiaan. vanhan rötiskön pihalla seisoi ainakin kaksi poliisiautoa sireenit vilkkuen. Ehdin tuskin nielaista, kun puiden takaa asteli rivakasti kaksi rotevaa poliisimiestä raahaten välissään nuorta poikaa. Saatoin erotta hänen mustat hiuksensa, jotka roikkuivat hänen silmillään ja kalpeilla kasvoillaan. Kun miehet pääsivät kokonaan suurien koivujen takaa, tajusin pojalla olevan päällä mustat farkut ja mustan Hollister -merkkisen hupparin, jonka huppu roikkui osittain hänen päässään. Sillä hetkellä tuntui, kuin kallio olisi tippunut vatsani pohjalle.
"MARCUS!!!" Kiljaisin silmät suurina järkytyksestä. Ja ennen, kuin ystäväni ehtivät estää, ryntäsin kovaan juoksuun poliisiautoja kohti.
En ollut varmaan koskaan juossut niin kovaa, kuin nyt. Kuulin jalkojeni hakkaavan rummutuksen asfalttia vasten kiitäessäni tien yli.
Päästyäni mökille, seisahduin raskaasti hengittäen autojen eteen. "Marcus!" Kiljuin uudelleen tajuamatta mitä tein, ja yritin riuhtaista pojan kahden poliisin välistä itselleni, mutta ennen, kuin ehdin tehdä muuta, tunsin rotevan käden survaavan minua syrjään.
"Rauhoituhan tyttö. Oletko sinä tämän herran sisko tai ystävä?" Nuorin poliiseista, brunette harmaasilmäinen mies kysyi.
"Olen hänen siskopuolensa!" Kivahdin hyökkäävän näköisenä, jolloin nuoren herran kasvot muuttuivat tiukiksi.
"Anteeksi tyttöseni, mutta tämä velipuolesi on vaarallinen. Pysy mielummin kaukana hänestä."
En voinut uskoa korviani. "Vaarallinen? Marcusko...?" Ääneni muuttui epäuskoiseksi.
"Kyllä. Tällä herralla on kuule pitkä rikosrekisteri."
"Ri-rikos...?"
"Hänestä oli tehty ilmoitus kun eräs naapuri oli huomannut hänen jahtaavan kahta teiniä täällä." Poliisi kertoi pingottuneella äänellä sillä aikaa, kun kaksi muuta laittoivat Marcusille käsiraudat ja istuttivat hänet poliisiautoon.
"Mutta.. mutta... hän..." En saanut sanaa suustani. Miten ihmeessä...? Marcus ei voisi... ei mitenkään!
"Hänelle on määrättävä uusi vankeustuomio. Hän saa vakavat syytteet. Tyttöseni, lähdehän nyt." Poliisi sanoi astuen autoonsa ja pamauttaen oven kiinni perässään. Sitten moottorit jyrähtivät käyntiin ja autot kaarsivat Marcusin kanssa pois mökin pihalta jättäen minut seisomaan avuttomana ja yksin keskelle lumen painosta notkuvia koivuja.

"Natalie! Natalie mitä tapahtui!" Noran huudot tuntuivat kaukaisilta. Ajatukseni olivat aivan sumussa, enkä kyennyt sanomaan sanaakaan. Tunsin, kuin aika olisi pysähtynyt siihen sekuntiin, kun autot karsivat tiehensä velipuoleni kanssa.
"Hei Natha! Ootko sä kunnossa?" Akin ravistaessa minua olkapäistä, palasin takaisin nykymaailmaan.
"Se joka jahtasi meitä ja yritti tappaa sen naisen... se oli Marcus... Marcus on rikollinen.... hän oli se, joka meinasi listiä Akin..."
Noran silmät suurenivat ja tuo otti askeleen taaksepäin minusta suu raollaan. Akin suunnalta ei kuulunut äännähdystäkään.

//Jatkuuu//

Vastaus:

19Rp :D

Nimi: Natalie Haapala

07.11.2014 22:15
Tuijotin ikkunasta ulkona leijailevia kevyitä hiutaleita. Tunsin kylmiä väreitä kehossani jotka saivat minut värähtämään hieman. Saatoin melkein tuntea kylmän, pistävän pakkastuulen kasvoillani. Nyt se talvi sitten tuli....
"Jippii, lunta!" Kuulin Noran kiljuvan innoissaan. Ihan, kuin hän olisi unohtanut kokonaan, mitä siellä mökillä tapahtui. Ihan, kuin hän olisi unohtanut aivan kaiken...
"Voi ei, mun on pakko mennä ulos kattoo!" Äänestä päätelleen Nora hypähti ja lähti juoksemaan kohti eteistä todella innostuneen kuuloisesti. Sen jälkeen kuulin oven aukenevan ja pamahtavan kiinni. Miksiköhän hän oli niin innoissaan..?
Itse inhosin lumisadetta ja kylmyyttä.

//Kauheen lyhyt taas mut en ehtinyt kirjottaa loppuun -.- //

Vastaus:

3 Rp :3

Nimi: Natalie Haapala

06.11.2014 20:12
Istuin siinä kauan, pää käsiin painettuna. Tunsin vajoavani jonnekin syvälle pimeyteen, jonnekin kauas....,käteni olivat kylmät, kuin jää. Ajatukseni olivat aivan sumussa.
"Oho, ulkona sataa lunta!"

//Mini koska ei riittäny aika :C//
Nora yllättynyt huudahdus katkaisi ajatukseni palauttaen minut takaisin nykyisyyteen. Jotenkin tokkuraisena kohotin katseeni ikkunaan, joka sijaitsi sänkyni vieressä. Ulkona todella satoi lunta. Kevyet, hennot lumihiutaleet leijuivat hiljaa ruohikkoon värjäten maan valkeaksi. Tunsin kylmiä väreitä selässäni.

Vastaus:

2 Rp. Luntaa :D

Nimi: Natalie Haapala

03.11.2014 20:25
"No sittenhän on hyvä! He eivät tiedä kuka tappoi naisen ja..-" Nostin käteni Akin suun eteen hiljentäen tuon. "Joo, mutta silti... minulla ei ole hyvä aavistus tästä..."
Äkkiä vessan suunnalta kuului hiljainen kolahdus. Nora harppoi keittiöön virkeän näköisenä, leveästi hymyillen.
"Huomenta kaverit!" Hän huikkasi kättään heilauttaen, saamatta kuitenkaan vastausta. Huomasin hänen silmissään huolen pilkahduksen. "Hei, mikä tietä vaivaa? Miksi olette noin vakavia yhtäkkiä?"
Välttelin tytön katetta yrittäen viestittää Akille, että hän alkaisi puhua. Onneksi poika tajusi ajoissa.
"No siis.... siitä talonröttelöstä oli löydetty sen naisen ruumis...", Punatukkainen sopersi. "Ei tiedetä, kuka sen tappoi, tai siis ne poliisit eivät tiedä... mutta minusta tuntuu, että he saavat sen pian selville. Meinaan meidät oli nähty siellä metsässä..." Pojan ääni oli kolkko ja vakava. Hänen katseensa oli pudonnut lattiaan.
"Vo-voi ei.. mutta sittenhän Natha on pulassa!"
"No niin todellakin olen!" Sähähdin raivostuneena Noralle kääntyen äkkiä suoraan häntä kohti silmät suurina ja vihansekaista epätoivoa leimuten. Tunsin, kuin kylmät kynnet olisivat raastaneet sydäntäni.
"Rauhoitu Natha... eivät he saa sitä selville.." rauhoitteli punatukkainen laskien kätensä tärisevälle olkapäälleni. Silti pakokauhu ei lievittynyt lainkaan.
"Ole rauhassa... sitä paitsi, et tehnyt sitä edes tahallasi." Poika jatkoi yrittäen hymyillä rauhoittavasti. Nora ei sanonut mitään, tuijotti vain minua suurilla silmillään. Suurilla, pelkoa tulvivilla vihreillä silmillään.
"Minä... antakaa mun olla hetken rauhassa...", sain kähistyä ja ryntäsin huoneeseeni katsomatta enää taakseni.
Huoneessani rojahdin täristen istumaan sängylleni. Koko kehoani kylmäsi ja sydämeni hakkasi, kuin olisin juuri juossut maratonin. Minua pelotti todella paljon.
"Voi ei.... voi ei.... ", sähisin hiljaa painaen lopulta pääni käsiini. Tunsin niiden tärisevän. Miksi... miksi.... miksi meidän piti edes mennä sinne talolle..? Miksi...?
//Jatkuu kun en nyt jaksa kirjottaa enenpää//

Vastaus:

7 Rp :3

Nimi: Natalie Haapala

31.10.2014 22:21
//Toinen tarina tänään~//
Tunsin Akin puskevan kyynerpäällään minua kauemmas Norasta, joka ei irrottanut katsettaan minusta. "Nyt loppu molemmat!" Kuulin pojan äänestä selvää ärtymystä. "En jaksa tuota koko ajan! Antaa nyt hetken olla tämän asian, niin saadaan ajatuksia selvemmäksi, jooko? "
Akin ääni oli vaativa. Nora loi minuun pitkän, jotenkin käskevän katseen enne, kuin laski päätään myöntymisen merkiksi ja perääntyi kauemmas minusta ja pojasta.
"No niin, hyvä tyttö. Natha, lopetathan säkin tän typerän riidan?" Aki käänsi vihreät silmänsä minuun, jolloin tunsin halua vajota syvälle maan alle. "Okei sitten, jos kerran niin sanot..." Jupisin tuijottaen lattiaa.
"Hyvä. Nyt puhutaan jostain muusta. Mä ainakaan en mene vielä nukkumaan." Istahdimme takaisin matolle, mutten antanut katseeni nousta ystäviini. Jostain syystä en tuntenut oloani lainkaan turvalliseksi. Päin vastoin. Minua pelotti.
"Aki muuten, meillä on vieläkin nää puvut päällä." Nora huomautti katsahtaen merkitsevästi likaista Akatsukikaapua punapään yllä. Aki tyytyi virnistämään teennäisesti ja repi puvun pois päältään. "Joo hyvä kun huomasit. Mulla oli tosi hiostava olo." Hän sanoi pyyhkäisten kämmenselällään otsaansa. Mutta sitten he käänsivät katseensa minuun.
"Natha, mikä sinulla nyt on?" Kuulin Nora kysyvän hämmennystä tihkuvalla äänellä.
"Ei mikään... anna vain olla jooko..." Mutisin todella hiljaa, ihme jos Nora edes kuuli. Hän näytti silti ymmärtäneen. "Okei. Sua varmaan harmittaa tämä Marcus juttu, mutta koeta nyt vain unohtaa se. Kyllä kaikki pian järjestyy."
*Niin varmaan...* Sanoin ajatuksissani huokaisten raskaasti. Minulla ei todellakaan ollut hyvä aavistus tästä.

Aamulla:

Aamuauringon ohuet säteet siivilöityivät ikkunastani silmiini, herättäen minut. Tokkuraisena ravistelin hiukset pois kasvoiltani ja kohottauduin istumaan vilkuillen ympärilleni. Olin ilmeisesti kampeutunut sänkyyni yöllä ja nukahtanut sinne. Muita ei näkynyt missään. Vilkaistessani kelloa, vatsassani jysähti. "Argh... kello on jo puoli 12... kamala kun olen nukkunut kauan..."
Nousin sängystä ja suoristin hiukseni ennen, kuin hiivin ovenraosta olohuoneen puolelle ympärilleni varuillani silmäillen. Helpotukseni silmiini osui pian Aki, joka istui keittiön pöydän ääressä mutustaen pullasiivua.
"Huomenta Aki.." Kähähdin astellen keittiöön. Poika kääntyi hymyillen suuntaani. Silti havaitsin oudon välkähdyksen tuon silmissä.
"Huomenta, Natha. Sinä nukuitkin pitkään."
"Missä mun isä ja Nora ovat..?"
"Nora on vessassa, sun isä on tuolla." Poika sanoi nyökäten kohti olohuonetta, jossa kuului pauhaavan juuri televisio. Nyökkäsin kiireesti Akille ja livahdin isäni luo. Mutta nähdessäni hänet, tunsin kylmien väreiden hiipivän selkääni. Hän näytti todella, todella huolestuneelta. "Isä... " Aloitin, mutta hän oli jo huomannut minut.
"Huomenta Natalie..."
"Huomenta.. isä, miksi näytät noin huolestuneelta?" Kysyin varovasti, tarkastellen miehen kasvoja hämmentyneenä.
"Uutisissa kerrottiin, että täällä lähellä olevasta vanhasta metsämökistä oli löydetty nuoren naisen runneltu ruumis. Häntä oli kuulemma isketty laudalla päähän keskellä yötä. Poliisi tutkii juuri asiaa, mutta kuulitko ehkä ulkoa mitään poikkeavaa yöllä?"
Silloin tunsin kuin vuori olisi tippunut niskaani. "Mi-minä..." Änkytin osaamatta muodostaa kunnollisia sanoja. "Minä.. en tiedä... en kai kuullut..." Kähisin lopulta katse maassa.
"Selvä. Mietin vaan, koska se oli tapahtunut juuri tässä lähellä. Naapurien mukaan talon pihalla oli juoksennellut noin sinun ikäisiäsi teinejä ja sieltä oli kuulunut huutoa. Jotkut nourisorikolliset varmaan taas asialla." Isä mutisi puoliksi itsekseen katse telkkarissa, mietiskelevä ilme naamallaan, otsa syvästi kurtussa. Päätin häipyä ennen, kuin isä kysyisi lisää. En halunnut hänen saavan tietää tästä.
"Natha, miksi näytät noin järkyttyneeltä?" Kummasti Aki huomatessaan aivan vitivalkoisiksi kalvenneet kasvoni ja suuret, pelkoa tulvivat silmäni.
"Minä... isä sai tietää naisesta. Se juttu oli uutisissa!" Huudahdin tuskastuneena, jolloin punatukkainen ponnahti seisomaan, melkein kaataen tuolin.
"Voi hemmetti..." Hän kirosi hiljaa. "Onko ne poliisit löytäneet uhrista mitään tuntomerkkejä? Siis sen tappajasta."
Pudistin päätäni silmät lasittuneina, tyhjyyteen tuijottaen.

Vastaus:

12 Rp ;)

Nimi: Natalie Haapala

31.10.2014 17:22
"Sun iskä on vieläkin kaupassa vai?" Nora uteli yrittäen tavoittaa katsettani.
"En tiedä, ehkä se meni jonnekkin tai sen tapaamiset venähti. Niin voi käydä meinaa." Vastasin vakuuttavalla äänellä työntäen Nora naaman pois nenäni edestä.
"Väsyttääkö teitä muuten yhtään?" Kuullessani Akin kysymyksen, käännyin punapäiseen poikaan päin silmät viiruina. "Ei. Ei ollenkaan." Vieressäni istuva ruskeatukkainenkin pudisteli päätään vakava ilme naamallaan. Niin, totta. Kukaan ei ollut tippaakaan väsynyt.
"Natha muuten, missäköhän se sun Marcus mahtaa piileksiä?" Tunsin äkkiä kylmiä väreitä koko kehossani. Marcus... olimme unohtaneet hänet kokonaan!" Ponnahdin hätääntyneesti jaloilleni tuijottaen ystäviäni suurin silmin.
"Mennään katsomaan, josko hän olisi jossain täällä talossa."
Jotenkin outo ilme kasvoillaan Nora silmäili minua. Tunsin itseni äkkiä todella pieneksi ja avuttomaksi, kuin nurkkaan ahdistettu hiiri. "No, tuutteko te vai ette?" Tiuskahdin, kun vastausta ei kuulunut.
"Natha... öm.. ootko sä ihan terve?" Kysyi Aki varovasti, jolloin päässäni kuohahti.
"Terve? Miten niin terve?! Mä oon huolissani mun velipuolesta! Onko se sinusta jotenkin sairasta vai?!"
"No ei mutta kun sä höpötät koko ajan siitä Marcusista, emmekä me ole edes nähneet koko tyyppiä kertaakaan. Musta alkaa vähän tuntua, että sä kuvittelet vaan koko tyypin.... "
Poika nostatti niskavillani pystyyn.
"No en takuulla kuvittele! Itse taidat tässä kuvitella, Aki. Ettekö te muka usko minua?"
Leimuava katseeni poukkoili vuoron Akissa, vuoroin Norassa.
"Natha, Aki on oikeassa. Toi on pelottavaa... ei mitään Marcusia varmaan edes ole olemassa, sä vaan ajattelet että se olis sun velipuoli."
"AJATTELEN? SE SANOI SEN ITSE, KUN TAPAMSIMME!!" Huusin hurjistuneena, jolloin Nora nousi uhmakkaasti seisomaan suoraan silmieni eteen.
"Natha, KUUNTELE mitä minä puhun sinulle!! Sitä EI ole olemassa! Susta on tullu vainoharhanen, joten istu nyt alas!! Ei koko Marcusia ole koskaan ollut olemassa, eikä tule olemaankaan!!"
Vihani yltyi melkein polttavaksi.
"SÄ ET TIEDÄ SITÄ!! MUT MÄ NÄIN SEN IHAN SELVÄSTI, ETKÄ SÄ VOI KIISTÄÄ TOSIASIAA! TUKI NYT SE TURPASI ENNEN, KUIN TAPAHTUU KAUHEITA!" Silmissäni välähti uhkaavasti ja otin askeleen Noraa kohti nyrkki koholla. Olin niin vihainen... tunsin päässäni sumenevan ja ajatukseni jäätyivät.
Mutta silloin Aki tuli väliin.

//Jatkuu//

Vastaus:

8 Rp

Nimi: Natalie Haapala

29.10.2014 17:48
Juoksimme koko matkan talolleni. Sydämeni takoi edelleen pelon ja pakokauhun jäljiltä, jota olimme mökissä joutuneet kokemaan. Selkäni oli aivan hiestä märkä.
Päästessämme ovelle, kirjaimellisesti lennähdimme sisään oven pamahtaessa takana kiinni.
Vaikka eteinen oli pimeä, saatoimme nähdä eteemme. Onneksi.

Kun olimme päässeet huoneeseeni, päästi Aki pitkän, tärisevän huokaisun. "Noh... mitäs nyt tehdään..? Voi olla että poliisi löytää ruumiin mökistä jonkun paikallisen hälyttämänä. Näin meinaan tönön lähellä pari omakotitaloa, joista on näköetäisyys sinne..."
Loin poikaan säikähtäneen, mutta myös pientä helpotusta tihkuvan katseen. "Sittenhän ne voi löytää vaikka mun hiuksia ruumiista ja siitä ei sitten hyvä seuraa..." Vieressäni istuva Norakin näytti vakavoituneen. "Totta... olet oikeassa.."
Jos tarkkaan katsoi, saattoi huomata tytön kasvoilla vilahtaneen pelon. Tuon suuret, vihreät silmät tuijottivat tyhjyyteen.
Aki oli valitettavan oikeassa. Poliisit todella tulisivat ennemmin tai myöhemmin mökkiin ja minä paljastuisin. Ajatus nostatti ihoni kananlihalle.
Kaikesta huolimatta ruskeatukkainen yritti rikkoa tunnelman kireyden. "No siis... jos ne ei löydäkkään sun tunnusmerkkejä, niin et sä välttis joudu vaikeuksiin tästä. Sitä paitsi, et tehnyt sitä tahallasi."
Vaikeasti nielaisten käänsin pääni pois ystävistäni. Niin, ehkä Nora olikin oikeassa. Ehkä selviäisin tällä kertaa ongelmitta.

Tunnin kuluttua:

Istuimme kaikki kolme rivissä huoneeni lattialla jutustelemassa. Nora oli kaivanut sänkyni pohjalta vaaleanpunaisen, pehmoisen tyynyn jota hän piti nyt tiukasti sylissään. Tytön vieressä polvillaan istuva punatukkainen poika oli myös napannut tyynyni kainaloonsa. Itse kökötin Noran ja Akin välissä, eli olimme ns. pienessä ympyrässä harmaan mattoni päällä. Tuijotimme kaikki vuoroin toinen toistamme.
"No kuulin kerran ihan selvän koputuksen ikkunastani. Olin silloin koneella ja kuullessani äänen menin tarkastamaan kaikki talon ikkunat, eikä siellä ollut ketään, kuten ei ovenkaan takana. Olin siis yksin kotona. Siinä alko vähän kuumottamaan, mutten kuullut sitä uudestaan enää koskaan tähän asti." Lopetin kertomukseni henkäisten dramaattisesti.
Huomasin Noran virnistämän kummallisesti. Hänen silmänsä välkkyivät.
"Ehkä se oli kummituuus!" Tyttö sanoi aavemaisella äänellä vieden taskulampun leukansa alle. "Hehheh! Ei kummituksia ole olemassa!" Tuhahdin läimäisten taskulampun Noran käsistä, jolloin se tipahti hiljaa kolahtaen matolleni.
"Hei älä nyt viitsi. Kyllä mäkin uskon yliluonnolliseen. Ei siinä ole mitään hävettävää." Akin ruskettuneille kasvoille levisi rauhoittava hymy. Vilkaisin häntä ja sitten katseeni tipahti lattiaan. "Niin kai sitten..."
Jatkoimme kauhukokemusten kertoilemista pitkin yötä, kunnes tajusimme vilkaista kelloa.
"Ei herranjestas. Kello on jo puoli 3 yöllä!" Huudahti Nora tuijottaen valkoista seinäkelloani. Emme tosiaan olleet huomanneet lainkaan ajankulua.

Vastaus:

9 Rp

Nimi: Natalie Haapala

28.10.2014 17:12
Pimeys verhosi ympäristöä, ja kylmä tuuli leikitteli puiden latvustoissa kahisuttaen koivujen lehtiä aavemaisesti. Alhaalla maassa metsän matala aluskasvillisuus rahisi hiljaa pikkueläinten juoksennellessa edestakaisin mullassa.
Hiljensin,kunnes pysähdyin haukkomaan kunnolla henkeä keuhkoihini, jotka tuntuivat räjähtävän pian. Saatoin tuntea koko kehossani kovaa tärinää kovan rasituksen ja pelon jäljiltä. Hiukseni olivat liimaantuneet hikisinä niskaani ja kasvoihini. Jalkani tuntuivat spageteilta.
"Oletteko kaikki kunnossa?" Kuulin Akin kysyvän hieman minun ja Noran takaa puuskuttaen hänkin kovasti, johon vastasin vain nyökkäämällä pienesti. "Ok, hyvä... meidän on parasta palata Natalien luo ennen, kuin se tyyppi tulee... se on vaarallinen, tappoihan se sen naisenkin, muistattehan..."
Tunsin silloin vatsassani kovan jysähdyksen. Oliko Akikin nähnyt naisen ruumiin?
"Hä -häh...? Minä... " Yritin puhua mutta sanat juuttuivat kurkkuuni.
"Häh? Mitä sinä? Siis mä näin sen kun etsin teitä kahta sieltä talosta. Sitä oli hakattu jollain laudalla päähän. Kamalan näköinen se oli... hyi..." Puhuessaan poika irvisti puistatuksesta muistellessaan murjottua naista.
"Jaa... ei se kyllä sitä naista tappanu..." Mutisin jolloin Aki ja Nora kääntyivät molemmat suuntaani silmät pyöreinä kuin lautaset. "Täh? Kuka sitten?"
"No siis luulin sitä siksi tappajaksi ja hyökkäsin laudan kanssa sen kimppuun, kun luulin että se kiduttaa Noraa tai jotakin satunnaista naista.... mut se ehti paeta ja tapoin vahingossa sen uhrin. Mun siis piti lyödä se tajuttomaks mutta innostuin vähän liikaa..." Mutisin katse maassa harhaillen. "En viitsinyt kertoa Noralle silloin sitä, kun oltiin muutenkin niin paniikissa... en halunnut pahentaa asiaa enää...."
"Jaa... eli se oli vahinko?"
"No tietysti oli!" Kivahdin Akille, mutta tyynnyin pian uudestaan. "Se oli vain vahinko... " Onnekseni Noran huulille kohosi lämmin hymy.
"Älä huolehdi siitä... et tehnyt sitä tahallasi. Kyllä minä sinut tunnen." Tyttö halasi minua nopeasti ja kääntyi sitten hieman hämmentyneen pojan suuntaan. "Mennään äkkiä Nathalle ja soitetaan poliisille." Aki nyökkäsi ja olimme juuri lähdössä, kunnes muistin Marcusin. "Hän jäi sinne mökkiin!" Kiljaisin kiepahtaen salamana tulosuuntaamme metsää kohti. Akin silmissä vilahti pelko. "Natha... ehkä tämä ei ole paras mahdollinen idea... hän varmaan pakeni sieltä ennen meitä ja odottaa jossakin... emmehän nähneet edes hänen ruumistaan koko talossa..."
"Niinpä... olisi vaarallista lähteä sinne takaisin. Se tyyppi voi vielä vaania siellä ja hyökkää jos otamme askeleenkin väärin... " Nora yhtyi punatukkaisen mielipiteeseen, jolloin päädyin nyökkäämään epävarmana.
"Okei sitten.... mutta hänen on parasta olla elossa... en halua menettää enää yhtään sukulaista..."
"Kyllä hän selviää." Aki vakuutti taputtaen olkapäätäni hellästi. "Mennään nyt vaan."

//Pieni tarina. Jatkoa joskus taas//

Vastaus:

8 Rp

Nimi: Natalie Haapala

25.10.2014 20:33
"Natha..." Kuulin Noran kähisevän vierestäni. En kääntynyt häneen päin, tuijotin vain sydän tykyttäen hahmoa metsän laidassa. "Natha... Aki.... juoskaa... NYT!!" Sillä sekunnilla, kun kuulin Noran kiljaisun, ryntäsin kovaan juoksuun kohti mökin etupihaa, silmät suurina kauhunsekaisesta pakokauhusta. Toivoin Akin seuraavan, mutten kääntynyt katsomaan taakse. En voinut, en uskaltanut. Saatoin kuulla jyskyttäviä juoksuaskeleita takaani. "Juokse, nopeammin!" Kiljui ruskeatukkainen taas kiihdyttäen ohitseni, suunnaten kohti rehevöitynyttä metsäpolkua, jota pitkin olimme tulleet. Raskaasti hengittäen ryntäsin tytön perässä kasvot valkeina kauhusta.
Polulla jatkoimme kiivasta juoksuamme yhä kauemmas ja kauemmas talosta. Tunsin pistävää kipua rinnassani, mutten antanut itseni hidastaa tahtia. "Natha, juostaan tuonne metsän laitaan, hiekkatielle. Sieltä pääsemme pois täältä!" Kuulin Noran läähättävän edelläni vilkaisten eteenpäin merkitsevästi. En vastannut, en kyennyt puhumaan. Olin niin hengästynyt.

Päästyämme hiekkatielle, hidastimme vauhtimme nopeaksi kävelyksi puuskuttaen molemmat raskaasti.

//Lyhyt :/

Vastaus:

3 Rp

Nimi: Natalie Haapala

23.10.2014 18:31
"Täh? Mi-mikä nainen...?" Kuulin Noran änkyttävän ohuella äänellä korvani juuressa, mutten kyennyt vastaamaan hänelle mitään. Tuijotin vain ruumista silmät suurina.
Päässäni pyöri, enkä kyennyt saamaan enää mistään selkoa.
"Natalie?" Ystäväni kuulosti huolestuneelta. "Se on vaan joku ruumis... se tappaja kai teki sille noin..."
"Ei tehnyt.... tai siis teki..." Kähisin hiljaa, haluamatta kertoa Noralle totuutta. Nyt ei ollut oikea aika kertoa sellaista.
"Miks sitten oot noin järkyttyneen näköinen?"
"No siis... säikähdin vaan vähän. Ei muuta...." Puhuessani katseeni tippui jalkoihini. "Muuten, mihin sä katosit?" Nostin katseeni takaisin tytön kasvoihin. Hän näytti äkkiä todella säikähtäneeltä.
"Mi-minä en tiedä.... joku vaan tarttui minua käsistä ja kiskoi tänne. Sitten minut lyötiin tajuttomaksi. Heräsin tuossa viereisestä huoneesta, pöydän alta. En tosissaan tiedä, mitä tapahtui...." Erotin hänen äänestään kasvavaa pelkoa.
"A-ai... Tuota... ihmettelet varmaan, miksi katosin sen puun taakse. No siis Marcus... siis velipuoleni..." Yritin puhua, mutta tunsin äänen jumittavan jatkuvasti kurkkuuni. "Häh? Kuka se on?"
"Hän veti minut puun taakse ja kertoi olevansa velipuoleni. Se oli outoa, tosi outoa, mutta hän kertoi myös etsineensä minua kauan. Silti hän vaikutti jotenkin kummalliselta. Jotenkin.... hermostuneelta..." Kerroin.
Nora vilkaisi hätäisesti kasvojani, osaamatta hetkeen sanoa mitään. Saatoin aistia ilmassa äkkiä kummallista kireyttä. Viimein Nora kuitenkin puhui.
"Jaa... no etsitään Aki nyt ensin ja sitten se sinun velipuolesi.... Natha muuten, miksi sinulla on verta naamassa?" Kuullessani toisen kysymyksen, sydämeni hypähti. "Minä... äh kerron myöhemmin..." Nora loi minuun oudoksuvan katseen, muttei kysellyt enempää.
Hetken kuluttua olimme kiertäneet melkein koko talon löytämättä Akia tai Marcusia. Tunsin kylmyyden hitaasti hiipivän kehooni. pelkoni voimistui joka minuutti, jonka talossa vietimme. "Mihin ihmeeseen he ovat menneet?" Kuulin Noran inahtavan vierestäni. Silmät viiruina siirsin katseeni huoneen isoon, likaiseen rikkinäiseen ikkunaan. Silloin näin jonkin livahtavan silmäkulmastani. Saatoin erottaa Akin punaiset hiukset juuri ennen, kuin hahmo häipyi ikkunasta. "Nora... Aki on tuolla ulkona...." Kähisin kasvot ilmeettöminä pelonsekaisesta paniikista.

Juoksimme sydämet hullusti takoen ulos talosta ja suoraan sen takapihalle, jossa olin nähnyt Akin. Nyt piha kuitenkin ammotti tyhjyyttään. Pelko kouri vatsaani, kuin joku olisi raapinut sitä veitsenterävillä kynsillään. "Minä näin hänet täällä! Varmasti näin!"
Takapiha oli aivan umpeen rehevöitynyt, eikä sen mukulakivipolkua voinut enää erottaa rikkaruohojen ja kuolleiden, kitukasvuisten puiden alta. Kymmenien metrien päässä oli metsän rajana toimiva kuivunut, mutainen oja, joka erotti puut pihasta. Silmäillessäni korkeita, kuolleita mäntyjä, kylmät väreet iskeytyivät kehoni läpi saaden sen tärisemään, kuin kovassa pakkasessa konsanaan. Tuntui, kuin joku tuijottaisi minua metsästä, valmiina iskemään heti kun käänsin katseeni pois. En voinut kuvitella meneväni ikinä siihen metsään. Mutta äkkiä kova kiljaisu keskeytti minut. Riuhtaisin itseni ympäri vain kohdatakseni Noran kauhistuneet silmät, jotka tuijottivat tyhjästi ohitseni pimeään metsikköön. "Mi-mitä..?" Hänen ei kuitenkaan tarvinnut edes avata suutaan. Samassa nenääni leijui vahva veren löyhkä. Värähtäen käännyin ympäri. Sillä hetkellä sain pahemman shokin, kuin koskaan ennen. Suoraan silmieni edessä makasi Aki, liikkumatta kuin kuollut. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja punaiset hiuksensa kuivuneen mudan ja veren peitossa. En kuitenkaan huomannut pojassa ainuttakaan haavaa. Silti hän näytti hengettömältä. Kauhusta kiljaisten rojahdin ruumiin vierelle. "Akiii!" Huusin yrittäen ravistella poikaa hereille. "Aki, herää, herääää!" Tunsin kurkkuni alkavan poltella huutamisesta, ja ääneni muuttui käheäksi, mutten välittänyt. En välittänyt juuri nyt mistään muusta, kuin Akin selviämisestä. "Aki.. herää.... ole kiltti...." Tunsin kuumien kyyneleiden pyrkivän silmistäni, mutten antanut niiden tulla ulos.
Mutta yhtäkkiä tunsin pojan liikahtavan. Hänen rintansa kohoili merkiten, että hän hengitti. "Na-natha...? " Näin pojan silmien raottuvan hieman, värin hitaasti palaillessa tuon kasvoille. "Mi- mitä tapahtui...?"
Tunsin lämpimän helpotuksen aallon lävistävän kehoni. "Luulin että olit kuollut...." Kähisin pyyhkäisten silmiäni. Aki hymyili. "En minä kuollut ole... tai siis en oikeastaan tiedä, mitä edes tapahtui. Viimeisin muistikuvani on se, kun joku nappasi minut ja sitten kaikki pimeni."
*Hetkinen.... melkein sama juttu, kuin Noralla... mitä ihmettä tämä on..?*

Jonkin ajan kuluttua:

Kun olimme kertoneet Akille kaikesta, mitä oli tapahtunut, poika näytti hämmentyneeltä. "Ja siis meidän täytyy löytää Marcus ennen, kuin hän vahingoittuu..." Selvensin vielä huomatessani pojan ilmeen. "Heti tyypit... joku tulee.." Havahduin Noran kiihtyneeseen kuiskaukseen. Tosiaan. Saatoimme kaikki erottaa hiljaisia askeleita metsästä....
//Kakka loppu... :D Jatkan kun kerkiän


Vastaus:

13Rp :3

- Yp

Nimi: Natalia Haapala

22.10.2014 18:05
//Jatkoaa :D//
Astelin varovasti sisään talonröttelöön. Näkökenttäni oli hetkessä aivan musta, enkä nähnyt kunnolla edes käsiäni, niin pimeää mökissä oli. Nielaisten yritin pysyä Marcusin kintereillä pujotellen roskien ja muun lattialle levitetyn romun keskellä yrittäen pysyä pystyssä. Kävellessäni tunsin pelon kourivan vatsassani, ja koko kehoni tärisevän hermotuksesta. "Ma-Marcus.... " Kähisin hiljaa yrittäen erottaa velipuoltani pimeässä, mutta turhaan. Hätääntyneesti ympärilleni vilkuillen seisahduin pimeyteen. Sydämeni hakkasi ja välillä tuntui, että se voisi pompahtaa minä hetkenä hyvänsä rinnastani ulos. "Marcus...?" Otin varovaisen askeleen ohuesti hengittäen, mutten edelleenkään saanut vastausta. Mihin poika oli kadonnut? Sekunti sekunnilta tunsin pakokauhun ottavan minusta valtaa. "Hei Marcus! Älä viitsi! Missä sä oot?" Yritin huutaa, mutta kurkustani pääsi vain ohut pieni kuiskaus. *Voi ei... *
"MARCUS!!" Kiljuin pimeyteen pelosta vitivalkoisena. Ei vastausta. "Marcuus.... ole kiltti..." Kiedoin käteni ympärilleni nieleskelle pelkoa, joka oli alkanut hitaasti ottaa minusta valtaa. En kuitenkaan halunnut antaa periksi... en todellakaan. En olisi niin raukka, en tekisi enää uutta virhettä elämässäni.
Hitaasti, yrittäen saada tunnon palaamaan jalkoihini, astelin eteenpäin pilkkopimeässä mökissä. Minua kylmäsi, ja käteni tärisivät enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Silti jatkoin kävelyäni.

Hetken kuluttua:

Havaitessani ohuen kuun valon siivilöityvän pienestä ikkunasta sisälle taloon, päätin seisahtua ja katsella vähän ympärilleni. Mutta ennen, kuin ehdin edes vetää henkeä, kuulin kimakan kiljaisun huoneen toisesta päästä, jota verhosi läpipääsemätön pimeys. Tunsin jalkojeni muuttuvan veltoiksi kuin spagetit. Kauhuissani nojauduin seinää vasten tuijottaen suurin, pelkoa tulvivin silmin huoneen perälle. "Mi-mikä se oli...?" Kähisin hiljaa ääni täristen. Pian kuulin kiljaisun uudestaan, mutta tällä kertaa se kuulosti jotenkin korisevalta. Kuin jotakuta yritettäisiin.... tappaa....? Sydämeni hypähti, mutta silmäni kapenivat viiruiksi. *Nora... ehkä hän on siellä... * ajattelin pakottaen jalkani liikkeelle. Minun oli pakko, aivan pakko! En halunnut antaa Noran kuolla... en halunnut... Ilme värähtämättä otin lattialta käteeni terävän laudankappaleen ja nostin sen koholle, valmiina iskemään tappajaa päin näköä. Vaikka pelko jylläsi sisälläni, työnsin sen taka-alalle. En voinut sallia ystäväni kuolemaa.
Sekuntien kuluttua seisoin lähellä nurkkaa, josta kiljaisu kuului. Silloin saatoin erottaa liikettä nurkassa. Epämääräistä, mutta havaittavaa, hidasta liikettä. Olin pelosta turtana, mutten antanut sen näkyä ulospäin. *No niin, Natha... nyt isket...* Pakotin kehoni liikkeelle. Ryntäsin suurempaa hahmoa kohti lauta tanassa ja tarpeeksi lähelle päästessäni heilautin sitä valmiina iskemään tappajan kasvoihin. Kesken hyökkäyksen jalkani kuitenkin lipesi ja horjahdin jotakin lämmintä päin. Samalla, kun tunsin kaatuvani, lautani upposi johonkin. "Hah!" Naurahdin rojahtaessani vatsalleni osittain lattialle, osittain jonkun päälle. Oletin sen olevan tappaja. Olin varma siitä. En kuullut tuskankiljaisuja, tai muutakaan. Vain veren hiljaisen roiskahduksen laudan upotessa ihmiseen. *Onko se kuollut..?* Kysymykseeni vastattiin heti. Tuntiessani vielä pientä liikettä ihmisen kehossa, ponnahdin seisaalleni ja iskin laudan uudelleen samaan paikkaan, minne se oli ensimmäisenä osunut varmistuakseni, että tappaja oli tajuton. Kun ruumis ei enää liikkunut, laskin laudan maahan ja kyykistyin ruumiin tasolle. Ravistelin sitä hieman. Ei liikkunut. Nyt olin vakuuttunut, että hän oli todella tajuton, eikä hyökkäisi hetkeen. Mutta äkkiä uusi kiljaisu keskeytti minut.
"Natalie!" Tunnistin äänen Noraksi. Pian erotin tytön juoksevan luokseni. "Natalie! Ei herranjestas.... mihin sinä katosit?" Tyttö puuskutti silmät suurina, kuin kaksi vihreää kuuta. Henkäisin hiljaa. "Nora... mähän pelastin sut äskön siltä tappajalta.."
"Täh? Mitä sä selität? Mä olin tuolla, toisessa huoneessa. Natha muuten, miksi täällä haisee... veri?"
"Löin ton tappajan tajuttomaks, kun se kidutti jotakin ihmistä." Kerroin vilkaisten ruumista jaloissani. Se tosiaan löyhkäsi ihan verelle.... no, ehkä sille oli tullut haava tai jotakin....
"Hei, saanko katsoa sitä tarkemmin?" Nora uteli kaivaen taskulamppunsa taskustaan ja napauttaen sen päälle. Mutta kun hän siirsi valon jalkoihini, tunsin kuin vuori olisi tippunut niskaani.
"Voi ei..."
"Natha, onko tää se tappaja?" Kuulin Noran utelevan, mutten kyennyt vastaamaan sanaakaan. Ei... ei ei! Tämä ei ollut se... tämä oli se nainen....

//Jatkuu. Vähän rajua menoa taas vaihteeks xD//

Vastaus:

11RP :D

- Yp

Nimi: Natalie Haapala

17.10.2014 11:03
Tuijotin hetken pimeyteen jähmettyneenä, kuin patsas. *Missä Nora on...?* ajattelin silmäillen hätääntyneenä ympäristöä. Turhaan.
"Missä se sinun kaverisi on?" Marcusin ääni kantautui korviini saaden minut kääntymään rivakasti ympäri. Rintakehäni kohoili voimakkaasti viestittäen hätäännystäni. "E-en tiedä.... hän oli tässä vielä hetki siten..." Kähisin ja vilkaisin pojan sinisiä silmiä avuttoman näköisenä. Marcus ei sanonut mitään, tuijotti vain outo katse silmissään metsän siimekseen. "Hei, Marcus! Kuuletko minua?" Tiuskaisin kimeällä äänellä pojalle, joka viimein kääntyi suuntaani. "Öh... joo..." Hänen äänensä väreili oudosti, mutten jaksanut välittää. "Ehkä hän lähti etsimään sinua....?" Vilkaisin ympärilleni uudelleen. Tunsin koko kehoni tärisevän sekunti sekunnilta kasvavasta pakokauhusta. Mutta äkkiä muistin tumman hahmon tönön ovella, jota Nora oli hetki sitten tuijottanut. Käänsin katseeni suuntaan, jossa mies oli seisonut, mutta hän oli poissa. "Marcus.... tuolla seisoi yksi mies... me huomattiin se juuri ennen, kuin sää nappasit mut puun taakse." Huomasin Marcusin hätkähtävän taas oudosti, kuin hän olisi säikähtänyt jotakin. "Mi-minä voin auttaa sinua..." Poika yritti loihtia kalpeille kasvoilleen hymyntapaista peittääkseen hämmennyksensä. "Okei... mennään katsomaan tuosta talosta ensin..." Osoitin sormellani vanhaa talomaista rötisköä vähän matkan päässä ja Marcus nyökkäsi. "Menen edellä." Poika sanahti hiljaa ja lähti astelemaan taloa kohti. Minä jäin hetkeksi seisomaan osaamatta tehdä oikein mitään, epävarmana, mutta pian päätin rohkaista mieleni ja lähteä seuraamaan Marcusia.
//Jatkuu joskus//

Vastaus:

5RP

- Yp

Nimi: Natalie Haapala

16.10.2014 21:17
//Miulla oli parin päivän konekielto, eli en päässyt kirjoittelemaan tänne mutta nyt olen taas täällä :3//
Tuijotin Noraa silmät viiruina. "Eikö....? Kuka sitten..." Tyttö ei kuitenkaan vastannut, hiljensi minut vain kädellään. Tunsin silloin itseni todella hermostuneeksi. Mihin Aki oli joutunut ja kuka hullu tuo mies oli? Tuhannet kysymykset pyörivät päässäni ja tunsin sen pian räjähtävän.
Mutta äkkiä tunsin kovan nykäisyn hihassani. Valmiina puolustautumaan käännähdin rivakasti ympäri, mutten ehtinyt sanoa sanakaan, kun tunsin jonkun tuuppaavan minut vanhan tammen taakse.
"Kuka siellä?" Sihahdin säikähdyksen kimentämällä äänellä villisti ympärilleni vilkuillen. En nähnyt ketään, mutta saatoin silti erottaa ohuen hengityksen melkein korvani juuressa. "Natha...? Oletko se sinä..?" Vavahdin kuullessani vieraan pojan äänen vierestäni. "Mi-mistä tiedät nimeni? Kuka ihme sinä olet?" Sähähdin silmät kauhusta suurina, ottaen pari horjuvaa, epätoivoista askelta kauemmas. "Totta kai tiedän nimesi, Natalie hyvä." Ääni vastasi. "Etkö muka tunne minua?"
"No en tunne, senkin hyypiö! Ja nyt minulla on vähän tärkeämpää tekemistä. Ystäväni on tuolla ja toinen on varmaan kaapattu, minun täytyy-!" Kiihtynyt lauseeni keskeytyi käden laskeutuessa pehmeästi suuni eteen.
"Hys hys tyttökulta. Älä panikoi, en haavoita sinua." Pojan ääni oli tyynnyttelevä, mutta silti sai minut epävarmaksi. Hänen aksenttinsa ei ollut suomalainen.
"Mu- mutta mikset voi kertoa nimeäsi, jos kerran et satuta minua?" Tiuskaisin työntäen vieraan käden pois suultani. Vierestäni kuului hiljainen huokaus.
"Oletpa sinä ennakkoluuloinen. Ei pelkkä nimi kerro mitään." Tajusin vieraan naurahtavan puhuessaan, joka sai ihoni kananlihalle. Kuka ihme psykopaatti se oikein oli?
"Ihan oikeasti, en jaksa tätä pelleilyä! Kerro ystävällisesti nimesi tai minusta ei jää sinulle hyvä muisto.." Uhkasin kohottaen nyrkkiäni. Poika ei kuitenkaan lopettanut nauramistaan. "Hyvä on, hyvä on..." Hetken kuluttua pimeyteen syttyi haalea taskulampun valokeila, joka valaisi tyypin kasvot. Hätkähdin hieman.
Poika oli pitkä ja hintelä, minua pari vuotta vanhemman näköinen ja todella kalpea. Hänen tummat hiuksensa pilkistivät päähän vedetyn mustan Hollister - hupparin hupun alta. Pojalla oli jalassaan mustat farkut ja tummansiniset converset. Hän hymyili vinosti vaaleansiniset silmät kiiluen. Kun katsoin tarkemmin, havaitsin outoja, tummanpunaisia läiskiä pojan käsissä, hupparissa ja naamassa. Ne näyttivät veriläiskiltä. Ei jestas... oliko tuo joku murhaaja....? Ei, ei voinut olla. Ehkä hän vain oli joutunut tappeluun tai kaatunut ja loukannut itsensä. Silti en voinut olla kysymättä verilänteistä.
"Miksi sinulla on verta vaatteissasi, ja naamassasi?" Huomasin pojan hätkähtävän ja oudon välkähdyksen käväisevän hänen silmissään ennen, kuin hän vastasi. "No tuota... kompastuin juureen ja kaaduin yhtä rinnettä alas. Loukkasin vähän, mutta nyt kaikki on kunnossa." Poika mumisi vältellen katsettani oudosti. Noh, ehkä hän ei vain halunnut näyttää kipuaan?
"O-okei... mutta mistä tiedät nimeni?" Kysyin varovasti. Tällä kertaa poika oli vakava.
"Olen kuullut sinusta paljon. Nimittäin isäsi oli ennen äitiäsi yhden toisen naisen kanssa naimisissa. Noh, he saivat lapsen, minut. Sitten heille tuli riita ja isäsi erosi äidistäni. Hän meni uusiin naimisiin ja sai sinut ja jonkun pikkusiskosi. Mutta kuulin, että äitisi ja siskosi kuolivat. Otan osaa." Hätkähdin tällä kertaa aika rajusti. "Tarkoitatko, että olet velipuoleni...?" Kähisin osaamatta uskoa enää mihinkään. Poika nyökkäsi. "Kyllä. Ja nimeni on Marcus." Poika hymyili lämpimästi saaden minut rentoutumaan. "Minun pitää viedä sinut isäni luo. Voit muuttaa minun ja isän luo asumaan, mutta ensin voisit auttaa minua ja ystävääni löytämään yhden meidän ystävämme. Hän katosi tuohon taloon vähän aikaa sitten...." Marcus nyökkäsi ja astuimme esiin puun takaa.
//Jatkuuu...//

Vastaus:

10RP :o

- Yp

Nimi: Natalie Haapala

12.10.2014 18:50
Kun elokuva oli loppunut, Aki hyppäsi sohvalta ja sammutti television. Kello oli jotain 11 paikkeilla. "Hyvä elokuva oli." Poika virnisti oikoen Akatsukikaapunsa hihaa. Jälleen sylissäni lojuva Nora nyökki. "Joo. Sain muuten idean. Mennäänkö tutkimaan sitä vanhaa taloa, joka on tässä lähistöllä. Sitä, missä asui joskus se ihmeen pelottava pikkusiskon mukaan kylähullu mies." Tunsin vatsassani muljahduksen. Inhosin sitä taloa sydämeni pohjasta. Olin aina pelännyt sitä. Aina. Talo tönötti keskellä suurta kuusimetsää, jossa kävi kukaan tuskin edes kerran vuodessa. Paikasta liikkui aika paljon huhuja, varsinkin luokan keskuudessa. Talossa oli kuulemma kuollut ihmisiä. Ja se minua tässä pelottikin.
"Hyvä idea! Ootko sä Natha mukana?" Kauhukseni tajusin Akin myöntyvän ideaan. Tämä oli ihan päätöntä, mutta päätin suostua. Vain ystävieni mieliksi.
"Hyvä. No mennäänkö?" Nora hihkaisi loikaten sylistäni lattialle, melkein kiskaisten Venäjä-takkini helmasta niin, että minäkin melkein tipuin sohvalta.
"Okei.." Mutsini kammeten itseni ylös. Tästä tulisi yski elämäni pelottavimmista öistä.

Vähän ajan kuluttua astelimme vanhaa, todella ruohottunutta metsäpolkua pitkin kohti taloa. Nora hyppeli kärjessä, Aki lönkötti toisena, ja minä laahustin viimeisenä perässä. "Natha, piristy nyt! Ei siellä mitään pelottavaa voi olla. Huhuja ne vaan ovat!" Aki yritti pehmeällä äänellä, mutten suostunut katsomaan häntä silmiin.
"Niin varmaan..." Mutisin työntäen Akia sivummalle. Minua oikeasti pelotti.
"hei tyypit, me ollaan perillä." Noran kuiskaus keskeytti tilanteen ja sai minun ja pojan päät kääntymään eteenpäin.
Siinä se talo tönötti. Talon seinät näyttivät olevan juuri lahoamaisillaan. Niiden punainen maali oli jo lähes haalistunut pois. Tönöä katsellessani, nielaisin vaikeasti hiplaten kaulahuiviani hermostuneesti.
"Kuka menee ensin?" Nora kysyi hiljaa silmäillen minua ja Akia vuorotellen vihreillä suurilla silmillään. "Tämä Sasori saa mennä ensin.." Mumisin työntäen poikaa ovea kohti. Yllätyksekseni huomasin Akin kalpenevan hieman. Silti hän pakottautui nyökkäämään urheasti. "Okei! Kun kuulette ääneni, voitte tulla." Sen sanottuaan poika livahti lahosta ovesta sisään taloon.

Tunnin kuluttua:

Päästin leveän haukotuksen. "Missä se Aki viipyy?" Nora nurisi vieressäni tuijotellen hermostuneesti ovea. "Sinä sen sanoit." Mutisin. "Tämä alkaa olla jo hieman huolestuttavaa...."
Tosiaan. Olimme odottaneet jo runsaan tunnin poikaa. Tunsin kylmien väreiden hiipivän selkääni. "Voi ei... entä jos Akille on sattunut jotain?" Nora inisi selvästi peloissaan. "Toivottavasti e-!" Lauseeni keskeytyi havaitessani äkkiä Akin näköisen hahmon talon ovella. "Hei, tuo taitaa olla Aki." Sanoin jolloin Nora ponnahti seisomaan. "Aki, mikä ihme sinulla kes-...!" Tytön sanat keskeytyivät äkkiä. Hän vain tuijotti eteenpäin silmät kauhua tulvien. "Nora...?" Kähisin nousten itsekin seiomaan.
"Natha... tämä ei ole Aki..."

Vastaus:

9Rp

- Yp

Nimi: Natalie Haapala

11.10.2014 21:57
//Että sentään tän inspin kanssa xD//
Astelimme Noran kanssa ulos kaupasta jäätelöt käsissämme, jutellen ja naureskellen. Ilta oli jo alkanut hämärtää, joten olimme päättäneet, että Nora tulisi meille yöksi tänään. Olin siitä hyvin innoissani. "Ja sitten katsotaan joku kauhuleffa!" Nora hihkaisi ja melkein tuputti jäätelönsä. Naurahdin hänelle nuolaisten omaa päärynäjättistäni.
"Joo, ja sitten cossataan!"
"Joo! Katsotaan, mitä sieltä sinun kaapistasi tällä kertaa löytyy."
Ruskeatukkainen nauroi silmät vilkkuen ilosta.
Kun olimme päässeet meille, tunsin puhelimen pärisevän takataskussani. Noran livahtaessa huoneeseeni, vastasin puheluun. Vavahdin kuullessani Akin äänen luurin toisesta päästä.
"Onko siellä Natalie?"
"Jo-joo..."
"Ok, hyvä. Tuota, pääsisinkö teille tänään yöksi? Onko siellä nyt joku muu?"
"Joo, Nora."
"Nora....? Okei, voinko mäkin tulla?"
"Voit tulla. Kerron Noralle. Voit alkaa lähetä tänne päin."
"Okei, moro.
"Moro."
Lopetin puhelun hymyillen ja astelin huoneeseeni, jossa Nora purki tavaroitaan sängylleni. Hän kääntyi huomatessaan minut. "Kuka sulle soitti?" Hänen äänestään kuusli uteliaisuus.
"Aki. Se tulee kanssa tänne ihan pian."
Vastaukseni kuullessaan, kuulin Noran tirskahtavan oudosti. "Oookei.."
"Hei, älä luulekkaan, että tekisimme mitään epäilyttävää!" Sanoin kylmästi, mutta pian koputus keskeytti keskustelumme. "Aki tulee." Murahdin käännähtäen. Juoksin ulko-oville ja riuhtaisin oven auki. "Moi.." Kohtasin pojan vihertävät silmät, jotka pilkistivät tuon punaisten hiusten takaa söpösti. Hymyilin hänelle päästäen hänet sisään. Akin riisuessa ulkotakkiaan, livahdin eteisestä huoneeni ovelle.
Kun olimme kaikki kolme huoneessani, Aki avasi viimein suunsa.
"Tota.... ettekös te olleet Noran kanssa riidoissa, vai kuinka..?"
Kysymys sai kylmät väreet hiipimään selkääni. "No joo.... mut me sovittiin se jo." Sanoin hiljaa, katse maassa harhaillen.
"Joo, niin sovittiin. Unohdetaan nyt se koko juttu ja pidetään hauskaa." Nora keskeytti ankean tunnelman, joka nousi heti takaisin kattoon.
"Joo, ehkä se on parasta..." Akikin myöntyi hymyillen leveästi.
"Okei, katsotaanko nyt joku leffa?" Poika kysyi, mutta ennen, kuin ehdin vastata, Nora änkeytyi väliin.
"Ei vielä. Ensin otetaan cossipuvut." Huomasin Akin kurtistavan kummastuneena kulmiaan.
"Eli..?"
"Cosplay! Se on semmoista, missä pukeudutaan joksikin hahmoksi ja vähän niin kuin esitetään sitä, muttei se ole mitään näyttelemistä. Paljon rennonpaa. Nathalla on kaappi täynnä semmoisia pukuja vaikka mistä sarjasta!"
"Okei. Mistä sarjoista?"
"Anime sarjoista suurin osa. Tiedätkö mikä on anime, Aki?" Nora kysyi, ja poika nyökkäsi. Onneksi. "Jep, tiedän."
"Hyvä! Mennäänpä sitten sinne kaapille."
Katsoin, kun Nora avasi kaappini oven ja sytytti sinne valot. Nähdessään sen sisällön, Akin vihreät silmät suurenivat.
"Vou... aika paljon pukuja.."
"No joo... isä harrasti joskus cospplayta ja osan oon ostanut itse netistä ja ulkomailta." Mutisin katse harhaillen.
"Okei! Aki, katsotaan mitä voisit cossata. Tämä taitaa olla sinulle hyvä." Nora kiskoi jostain nurkasta Sasorin (narutosta yksi akatsukin jäsen) puvun virnuillen.
"Hiuksesi sopivat tähän. Tämä tyyppi on Sasori, Narutosta yksi pahis." Nora intoili tyrkyttäen pukua hieman hämmentyneelle Akille.
"Nora.... onko tämä nyt ihan hyvä idea..?" Poika sönkötti, mutta tyttö ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.
"Natha, sinä voisit cossata tätä." Näin ruskeatukkaisen kiskovan alahyllyltä Ivan Bragiskin (Hetalia nimisen sarjan Venäjä. (Hetalian hahmot ovat siis maita)) cosplaypuvun. "Öh... Okei...." Mumisin, keksimättä muutakaan sanottavaa.
Nora itse päätyi pukeutumaan Hetaliasta Antonioksi (Espanjaksi).

Vähän ajan kuluttua lojuimme kaikki kolme läjässä sohvalla tuijottamassa televisiosta juuri sopivasti tulevaa The Ringiä. Nora oli päättänyt sitten istua suoraan syliini, ja jouduin koko ajan tirkistelemään elokuvaa hänen hiustensa takaa. Lisäksi hän painoi jalkani aivan muussiksi, ja tunsin pian saavani lämpöhalvauksen Venäjän puvussa, joka siis oli aika hiostava. Aki istui vieressäni pureskellen Akatsukikaavun hihaa. Huokaus...
"Nora, voitko vähän siirtyä? Jalkani kuolevat." Murisin yrittäen pyöräyttää tytön pois päältäni.
"Häh? Sä oot pehmeä."
"Ja sä painava. Siirry nyt." Ärähdin yrittäen kiskoa itseäni tytön alta, mutta turhaan.
"Ääääh" Natha lopeta. Sä oot lämmin ja pehmoinen."
"Joo varmaan oonkin lämmin kun saan kohta lämpöhalvauksen kun tämä puku hiostaa ja sinä lojut jalkaparkojeni päällä..." Pyöritin silmiäni. Vierestäni kuulin Akin huvittuneen tirskahduksen.
"Natha, älähän nyt!" Nora mumisi tuijottaen minua isoilla vihreillä silmillään. *Argh...*
Katsoin takaisin vetäen naamalleni pelottavan hymyn. "Noraaa..."
Vihdoinkin hän päätti siirtyä toiselle puolelleni. "Hyvä Antonio.." Mumisin taputtaen Noraa päähän. Tyttö tuhahti, mutta jatkoimme pian leffan katsomista.

//Tää tarina on tehty pienissä sokerihuuruissa, joten epäloogisuuksia voi löytyä paljonkin xd//

Vastaus:

19Rp :)

- Yp

Nimi: Natalie Haapala

11.10.2014 09:36
//Tauosta huolimatta tarina//
Seuraavana päivänä tunsin olevani pohjattoman masentunut. Ei huvittanut tehdä paljon mitään. Edellisen päivän tapahtumat pyörivät väistämättä päässäni saaden minut hieman jopa ahdistuneeksi. En uskaltanut soittaa Noralle. En voinut....
Kello oli ehkä jo yksi, mutten ollut noussut sänkyni nurkasta minnekään. Niin, tosiaan. Olin istunut siinä yö kolmesta lähtien, saamatta enää unta painajaisten takia. Huoneeni oli täysin pimeänä, edes verhoja ei ollut nostettu.
Vedin mustan hupparini huppua paremmin silmilleni ja kiedoin sitten käteni jalkojeni ympärille hengittäen kiivaasti. Minua ahdisti, pelotti.... pelkäsin itseäni. Pelkäsin, että hyökkäisin jonkun kimppuun, jos menisin ulos.
Mutta äkkiä pieni narahdus keskeytti ajatukseni. Sivusilmällä erotin oven raottuvan hieman, ja ohuiden valonsäteiden tunkeutuvan sisään huoneeseeni. Nielaisin vaikeasti. "Kuka siellä?" Kähisin, saamatta vastausta. Ovenraossa seisoi selvästi tyttö, minua pitempi, ja lyhyempihiuksinen. Muuta en saanut selville. "Kuka siellä?" Toistin, tällä kertaa melkein sähähtäen, jolloin hahmo liikahti. "Minä täällä, Natha." Kuullessani varovaisen äänen, tunsin kuin vuori olisi tippunut vatsanpohjaani. Kalpenin entisestäni tuijottaen silmät suurina tyttöä. "Nora...."
Katsoin, kun tyttö napsautti valot päälle ja asteli hitaasti, jotenkin varovasti luokseni, istahtaen lopulta sängynreunalleni. En voinut edelleenkään muuta, kuin tuijottaa.
"Natalie, sun silmänaluset on ihan tummat! Ja oot kalpea ja hiuksesi ovat ihan sotkussa! Mikä sua vaivaa...?" Erotin tytön äänestä outoa.... huvittuneisuutta..... huvittuneisuutta? Mitä hemmettiä?!
"Sinä.... miksi tulit tänne..?" Sönkötin.
"No siis tota siitä eillisestä. Se oli vaan semmoinen masennuskohtaus, ei muuta. Oot sä vielä mun ystävä." Sen sanottuaan Nora hymyili. En saanut sanaa suustani. Olinko minä siis ylireagoinut? Mitä tämä tarkoitti?
"Nora... siis se oli vaan joku.... ohi menevä mielentila...?"
"Jep. Mut mitä sä oot tehny? Valvonut koko yön vai? Voi sun kanssas!" Ennen kuin ehdin estää, Nora nappasi minut ylipuristavaan halaukseen, joka sai keuhkoni kirjaimellisesti tyhjenemään ilmasta.

Vähän ajan kuluttua...

Kävelimme Noran kanssa puistotietä pitkin. Aurinko paistoi täydeltä, pilvettömältä taivaalta. Päivä vaikutti täydelliseltä.
"No siis.... unohdetaan koko se eilinen juttu, jooko?" Nora virnisti.
Vilkaisin tuota tummien, nyt onneksi harjattujen hiusteni takaa pysyen vaiti. En osanut sanoa mitään.
"Natha hei, älä murehdi menneitä! En mä ole sulle enään vihainen." Siinä kohtaa katseeni tipahti jalkoihini, mutta hymylin silti hieman. Hymyilin ensimmäisen kerran pariin päivään. "Joo... unohdetaan se.... "
"Mennääks tonne läheiseen kauppaan ostamaan jätskit?" Nora ehdotti ja päätin myöntyä.
"Okei, mennään vaan."
Lähdimme astelemaan hymyssä suin kohti kauppaa, ja kaikki päättyi kuin päättyikin hyvin.

//Happy ending :3//

Vastaus:

10Rp

- Yp

Nimi: Natalie Haapala

03.10.2014 23:00
//Jatkoa vähäsen//
Tuijotin tyhjästi lattiaan. Nora oli poissa. Hän oli poissa. Minun takiani....
Nielaisin vaikeasti puristaen käteni nyrkkiin, katse harhaillen huoneen seinillä. En voinut ymmärtää tätä....
Hermostuneena otin pari epäröivää askelta huoneeseen huhuillen hiljaisella äänellä ystäväni nimeä, mutta tuloksetta. Tai siis siihen asti, kun saavuin vessan ovelle. En uskaltanut koputtaa heti, vaan jäin seisomaan oven taakse painaen korvani sitä vasten siinä toivossa, että kuulisin vessasta jotakin, jos siellä joku oli. Tällä kertaa se tuotti kuin tuottikin tulosta. Aluksi korviini kantautui kova kopsahdus, sitten kiivaita askeleita, jotka tuntuivat lähestyvän ovea, kunnes joku väänsi kahvasta ja ovi aukeni hieman töytäisten minut vastakkaista seinää vasten. "Au..." Inahdin hieroen päätäni, joka oli kopsahtanut aukinaisen vaatekaapin kulmaan. Mutta kun kohotin katseeni, tajusin tuijottavani Noraa suoraan silmiin. Silloin tunsin lämpimän helpotuksen aallon lävistävän kehoni. Hän oli kunnossa. Onneksi.
"Natha.... mitä sä täällä teet?" Kuullessani Noran kysymyksen, havahduin ajatuksistani. "Minä... öh... tulin vaan pyytämään anteeksi... eilistä käytöstäni..." Sanoin hiljaa, joka sai toisen hätkähtämään. Kun katsoin häntä, huomasin vasta nyt kunnolla, että jotakin hänessä oli muuttunut. Ensinnäkin. Nora oli erikoisen kalpea ja tuon silmänaluset olivat melkein mustat. Lisäksi huomioni kiinnittyi tytön erittäin sotkussa oleviin hiuksiin, jotka roikkuivat hänen kasvoillaan, risaisista collareista ja liian suuresta pölyisestä paidasta puhumattakaan. Kokonaisuudessaan tyttö näytti erittäin rähjäiseltä. Epätavallisen rähjäiseltä.
"Nora, ootko sä kunnossa.....?" Kysyin varovasti, kun tyttö ei vastannut anteeksipyyntööni. Mutta tällä kertaa vastausta ei tarvinnut odottaa.
"Miksi sä siitä huolehdit? Miks se sua kiinnostaa?"
Hätkähdin tytön äänensävystä.
"Mi-miten niin..? Mehän ollaan ystäviä, eikö niin..?"
"Hah! Huono vitsi, Natalie hyvä. Miks mä oisin sun kaveri? Sä joudut aina häpeemään mua, ja muutenkin oon liian nolo sun kaveriks."
Nielaisin. Mitä hän oikein puhui?
"Sä et tiie yhtään, millasta mulla on nykyään, enkä anna sun puuttua siihen. Ethän sä kuitenkaan ymmärtäis.... oot vaan olevinas joku kaveri, mut oikeesti sä odotat joka hetki pääseväs musta eroon.... ilmeisesti en ole tarpeeksi itse täydellisyydelle..."
Nora lopetti lauseensa tuijottaen minua vihreillä silmillään. En saanut hetkeen sanaa suustani, tuijotin vain Noran kasvoja silmät suurina.
"Heh.... tiesin et sä menisit sanattomaks..." Tällä kertaa tytön ääni muuttui täriseväksi. "Mut kyl mä tiien, mitä sä ajattelet... sen huomaa heti. Sä vaan toivot, etä mä katoaisin.... et sä oikeesti välitä musta.... et pätkääkään... ei sulla oikeesti oo tunteita, eikä sua kiinnosta mikää muu, ku oma täydellinen ittes." Tässä kohtaa huomasin kyyneleen valuvan tytön kalpealle poskelle. Silti hänen huulillaan oli hymy. Mutta ei aito.
"Joten, Natha... se on ohi nyt. En voi olla tommosen ihmisen kanssa, joka tappooman äitinsä ja siskonsa ja sitten on olevinaan jopa ystävä"
Tuon sanottuaan Nora lyyhistyi maahan purskahtaen katkeraan itkuun. Minä... minä en voinut muuta, kuin tuijottaa. Päässäni löi tyhjää, enkä saanut sanaakaan ulos kurkustani.
Mitä ihmettä Nora oli puhunut...? Minä... olinko minä tehnyt hänet tuollaiseksi?
"Mikä sinun on....?" Sihahdin, mutta tyttö keskeytti minut painamalla kätensä suuni eteen. "Ei sanaakaan, Natha. Ne ovat turhia nyt. Lähde nyt. Anteeksi, että luotin sinuun...." Sen jälkeen tunsin Noran työntävän minut huoneestaan ulos. Kun ovi pamahti takanani kiinni, havahduin. *Voi ei.... mitä minä olen tehnyt!*

//Jatkuuuuu~~//

Vastaus:

13Rp :D

- Yp

Nimi: Natalie Haapala

02.10.2014 15:26
Astelin hitaasti eräällä pienellä metsäpolulla, synkkiin ajatuksiini vaipuneena, maata tuijottaen. Painajainen pyöri edelleen mielessäni. Se oli ollut vain niin todellinen.... niin.... aito. Mutta kuitenkin uni.
Potkaisin pientä kiveä tennarinkärjelläni. Kivi vierähti ojaan tien vieressä. *Onkohan Nora täällä jossakin.... voisin mennä kysymään häntä.... vai soitanko hänelle.... parasta soittaa. Toivottavasti hän ei ole enää vihainen..* ajattelin kaivaen kännykkäni farkkujeni taskusta. Näppäilin Noran numeron ja asetin kännykän korvalleni.
Ei vastausta. Tunsin pienen pelon hitaasti hiipivän selkääni. Mitä, jos Noralle oli sattunut jotakin? Mitä jos....
"Ei, ei se saa olla totta.... ei..." Kähinäni hukkui kevyeen tuulenvireeseen, joka pyyhki ylitseni tuoden hieman viileyttää muuten hiostavaan ilmaan.
Hetken kuluttua tulin siihen tulokseen, ettei Nora vastannut. Nyt oli pakko tunnnustaa, että minua pelotti oikeasti todella paljon. Tunsin käsieni tärisevän laittaessani kännykän takaisin taskuuni, nieleminen tuntui hankalalta, kuin kurkussani olisi ollut iso kivi. Siitä huolimatta lähdin kävelemään Noran talolle.

Perillä koputin kevyesti tytön talon oveen. Pian kuulinkin talosta askeleita. Mutta se ei ollut Nora, vaan Noran nuorempi sisko. "Mitä sä täällä teet?" Hänen äänestään kuulsi hämmennys. "Tuota... olisi asiaa Noralle. Tiedätkö sä, onko hän kotona?"
Sisko vastasi melkein heti. "Joo, on hän. Lojuu kai koneella tai jotakin. On ollut koko tämän päivän ja eilisen illan huoneessaan. Ei ole tullut edes syömään. Ehkä se on kipee tai jotakin. Mut tuu sisään vaan." Vastauksen kuullessani nielaisin vaikeasti. Tämä ei merkinnyt mitään hyvää....

Sisällä astelin Noran huoneen puisen oven taakse. Kun kohotin käteni koputtaakseni, havaitsin sen tärisevän hieman. Siitä huolimatta painoin käteni nyrkkiin ja koputin hiljaa. Ei vastausta. Koputin uudestaan, mutta sama toistui. *Nora kiltti... ole nyt kunnossa....* Hengitin vielä syvään ennen, kuin tartuin ovenkahvaan ja työnsin oven auki. Sillä hetkellä tunsin jalkojeni menevän veltoiksi. Voi ei..... Nora oli poissa!

//Noran mysteeri jatkuu kun saan inspiä :D

Vastaus:

8Rp :3

- Yp

Nimi: Natalie Haapala

30.09.2014 17:41
"Natha, kuka tuo on?" Kuulin Akin sönköttävän takaani ohuella äänellä. Painoin katseeni jalkoihini muristen hiljaa jotain epäselvää ennen, kuin vastasin pojalle.
"Mun yks kaveri..... erittäin tungetteleva sellainen...."
"Heei! Enhän mä ole tungetteleva!" Nora keskeytti silmät suurina. "Kysyin vaan, kun haluan olla perillä tuommoisista isoista asioista." Tyttö virnuili jälleen sillä ärsyttävällä tavallaan, mitä hän aina teki tällaisen tilanteen sattuessa eteen.
"Ahaa... No moi vaan, Norako nimesi on.. Mä oon Aki, kuten varmaan kuulit?"
Punatukkainen hymyili noustessaan seisomaan, Noraa vihertävillä silmillään tarkastellen. Tyttö vastasi katseeseen iloisesti. "Nora mä oon joo. Ootko sä Nathan poikkis tai jotakin?"
Tunsin ihoni nousevan ärtymyksestä kananlihalle. Miksi Nora oli pitänyt tulla tänne juuri nyt..? Eiväthän nämä asiat edes käytännössä kuuluneet hänelle! Silti hän kyseli koko ajan.
"No tota... tavallaan..." Kuulin Akin mutisevan hennon punan noustessa hänen poskilleen. Puhuessaan hän siveli hermostuneesti punaisia hiuksiaan kädellään. "Ei me olla kauaa oltu...-" Mutta Nora keskeytti Akin riemukkaalla huudahduksellaan.
"No mutta! Milloin ostetaan sormukset? " Tuon kuullessani räjähdin.
"NO EI TODELLAKAAN OSTETA!" Sähähdin astuen suoraan ruskeatukkaisen silmien eteen raivosta täristen.
"NÄMÄ ASIAT _EIVÄT_ KUULU MITENKÄÄN SINULLE! SITÄ PAITSI, OLISIT VOINUT EDES KOPUTTAA OVEEN, ETKÄ VAIN TULLA YHTÄKKIÄ ILMOITTAMATTA SISÄLLE TOISEN TALOON.
JA LOPETA SE VITSIN VÄÄNTÄMINEN MINUSTA JA AKISTA! SE EI KUULU SINULLE _MITENKÄÄN_! MIELUITEN VOISIT KADOTA KOKNAAN, KUN OLET KOKO AJAN TIELLÄ!!! IDIOOTTI!!!!"
Ääneni särkyi lopussa kovaan yskäkohtaukseen.
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Oma hengityksemmekään tuskin kuului.
Kääntyessäni ympäri, kohtasin Akin hieman jopa säikähtäneen katseen. Tuon silmät olivat pyöreinä ja kasvot kalvenneet aivan valkeiksi. Kun liikutin päätäni toiseen suuntaan, saatoin erottaa Noran hyvin kauhistuneet kasvot, joilta oli myös karannut väri. Tytön silmät olivat pyöreät kuin kaksi vihreää kuuta, ja kiiltelivät pelokkaasti.
Silloin tajusin, mitä olin tehnyt. Raivon vallassa olin tyystin unohtanut Noran herkän luonteen ja karjunut hänelle suoraan päin naamaa. "No-nora...." Hän ei kuitenkaan kuullut minua, vaan kääntyi ja juoksi tiehensä. Saatoin erottaa kyyneleiden valuvan hänen poskillaan hänen rynnätessä ovesta ulos. Miten saatoin....? Miten saatoin sanoa hänelle tuollaisia asioita...? Hän oli ystäväni....
"Natha..? Oletko kunnossa...?" Akin varovainen kysymys keskeytti synkät ajatukseni. Käännyin hitaasti poikaan päin. "Olen.... olen ihan kunnossa...." Kähisin hiljaisella, ohuella äänellä.

Illalla:

Akin lähdettyä istahdin sängylleni tuijottaen tyhjästi käsiäni. Norasta ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen, kun hän oli juossut itkien pois. Olikohan hän jo kunnossa? vai itkikö hän vieläkin? Päätäni alkoi särkeä liiasta ajattelusta ja päätin ottaa pienet unet. Käperryin peittoni päälle ja suljin silmäni vajoten melkein heti mustaan, synkkään uneen.

Unessa:

Olin kävelemässä yksin kouluun. Oli aurinkoinen aamu, linnut lauloivat puissa ja pieni tuulenvire leikitteli koivujen latvustossa. Päivästä näytti tulevan täydellinen.
Koululla hakeuduin seinän viereen odottamaan Noraa ja Caroa, kunnes jälkimmäinen ilmestyi pihaan. tervehdin häntä ja vaihdoimme pari sanaa ennen, kuin kellot soivat ja oppilaat lähtivät virtaamaan ovista sisään luokkiin.
Luokassa istahdin pulpetilleni, takariviin. Asetin reppuni tuolin selkämykselle ja istahdin haukotellen. Pian opettaja tuli luokkaan, jolloin tajusin Noran paikan olevan edelleen tyhjänä. Kylmät väreet hiipivät selkääni, mutta yritin saada ajatuksen pois päästäni. Ei, ei se voinut olla mahdollista....
Tunnin jälkeen menin välitunnille yksin. Livahdin erään nurkan taakse, jotta saisin olla rauhassa, mutta astuessani hämärään omenapuun alle, tunsin jonkin pehmeän ja haisevan koskettavan olkapäätäni. Käännyin ympäri päästäen melkein heti tukahtuneen kiljaisun. Edessäni roikkui ihmisen ruumin. Hän oli ilmiselvästi hirttäytynyt. Kauhuissani otin askeleita taaksepäin, kunnes saatoin erottaa, kuka tuo ihminen oli. Kauhu valtasi kehoni, enkä voinut voinut edes kiljaista. Hirttäytynyt oli Nora. Hänen ruskeat hiuksena roikkuivat likaisia ja verisinä hänen kasvoillaan, ja hänen normaalisti ruskettunut ihonsa oli lähes valkeaa. Tytön kaulassa oli paksu köysi, joka oli kiinnitetty tiukalla solmulla jykevään omenapuun oksaan. Saatoin erottaa kuivunutta verta tuon kaulassa.
"Voi ei... EIII!" Tunsin jalkojeni veltostuvan. Kaaduin maahan kiivaasti hengittäen, kauhuissani kyynelten pyrkiessä silmistäni poskille. "Nora.... minä tapoin hänet..... minun takiani...." Kyllä, muistin kun huusin hänelle niitä kamalia asioita eilen. Muistan kun hän lähti itkien ovesta ulos. Ja nyt hän oli kuollut. Minun takiani, minun, minun.....
Kuva alkoi hiljaa muuttua sumuiseksi, kunnes ympärillä oli vain pelkkää mustaa.
Sitten heräsin kiljaisten.

Ponnahdin kiivaasti hengittäen istumaan sängylleni. Paitani ja hiukseni olivat liimaantuneet hikiseen selkääni. Silmäni olivat suuret ja tulivat kauhua. Mitä tämä oli....?

//Ja Nora ei oikeesti kuollu, se oli vaan Nathan uni : D//

Vastaus:

18Rp ;)

- Yp

Nimi: Ivan Emmett

28.09.2014 17:58
//Jotakin...//
Tuijotin Leonan selkää saamatta sanaakaan suustani. Tuntui, kuin kurkussani olisi ollut iso kivi. Otettuani vielä pari epävarmaa askelta, pysähdyin silmät viiruina aivan tytön taakse. Onneksi hän näytti kuulleen tuloni.
"Hei, Ivan." Kohtasin Leonan yllättyneen katseen.
"He-hei...." Sönkötin yrittäen hymyillä jotenkuten. Jostain syystä tunsin oloni jotenkin turvattomaksi.
"Mitä sä täällä teet?"
"Tulin vaan katsomaan, ootko sä täällä....."
Kuullessaan vastaukseni, leivisi Leonan kauniille kasvoille lämmin hymy.
"Voi kun kiva! Mulla oli täällä yksin niin..... yksinäistä...."
Huomasin tytön ilmeen muuttuneen yllättyneestä ehkä hieman haikeaksi. Nielaisin ja päätin istahtaa tytön viereen rannalle. "Noh.... miten sulla on mennyt...?" Kysyin hiljaa, keksimättä mitään muuta puhuttavaa. Tai siis keksinhän minä. Painajaiseni nimittäin. Mutta en halunnut huolestuttaa Leonaa, joten päätin jättää sen kertomatta siitä huolimatta, että se ahdisti minua.
"Ihan hyvin kai.... Entäs sulla?"
"Hyvin.... tai siis kohtalaisesti.." Puhuessani laskin katseeni jokeen, jossa pieni kalarykelmä uiskenteli ohi. Sitten nostin sen tyttöön, osaamatta enää sanoa sanaakaan.

//Pieni tarinah :C //

Vastaus:

6Rp

- Yp

Nimi: Natalie Haapala

27.09.2014 22:37
//Tarinan pätkä//
Tuijotin suoraa linjaa tumman hahmon kasvoja vihreät silmät sirrillään, tummat hiukset roikkuen naamani edessä. *Kuka tuo on...?* Vavahdin hahmon ottaessa askeleen minua kohti. Hän näytti olevan minun ikäiseni, ehkä hieman vanhempi ja tyttö. Muuta en sitten saanutkaan selville.

Tuulen jyskyttäessä kattoa, tuijotin hahmoa tiiviisti. Hän oli pysähtynyt, ja seisoi nyt suoraan edessäni liikkumatta senttiäkään. *Pitäisikö minun sanoa tuolle jotakin? Entä, jos tuo on joku murhaaja tai jotakin....* mietin jännittäen kehoani valmiina, jos vieras vaikkapa yrittäisi hyökätä. Silti minusta tuntui jotenkin turvalliselta siinä seistessäni. En tuntenut pakokauhua tai sen kummempaa pelkoakaan tyyppiä kohtaan. Tuntui, kuin olisin nähnyt hänet jossakin aiemminkin.
Lopulta minulta loppui maltti. Nappasin lattialta kirjan ja hiivin tytön taakse. Sitten humautin kirjan kohti hänen takaraivoaan.
Siinä sekunissa näin vieraan äkkiä vetävän päänsä syrjään ja kiepahtavan samalla ympäri. Nähdessäni kuka hän oli, kirja tipahti käsistäni ja silmäni suurenivat. "Natha! Mitä sinä oikein yritit?" Tuijotin Noraa suoraan hänen vihreisiin suurin ja kiiluviin silmiinsä, jotka seurasivat liikkeitäni. "Mitä ihmettä sinä täällä teet?" kakistelin ottaen askeleen taaksepäin toisesta silmät edelleen suurina kuin lautaset.
"Minä? Et vastannut puhelimeen, joten päätin tulla tänne." Tyttö hihitti jotenkin oudosti silmäillen samalla kalmankalpeaa naamaani ruskeitten hiustensa takaa.
"Nora... tuo on outoa. Voisitko kiitos lähetä? Minulla on juuri nyt kiireitä."
Tyttö ei kuitenkaan ottanut elettäkään lähteäkseen.
"En minä ole minnekään lähdössä. Siellähän sataakin ihan täysillä."
"Mutta..-"
"Ei mitään muttia, Natha!" Noran topakasta äänestä saattoi päätellä, että vastaan väittäminen oli jo turhaa. Tyttö ei lähtisi täältä ennen kuin itse halusi.
Vastahakoisena seurasin ystävääni huoneeseeni, kunnes muistin Akin.
"Voi hemmetti!" Sähähdin liian kovaan ääneen, jolloin Nora käänsi päätään suuntaani.
"Häh?"
"Ööö... ei mitään! Ei yhtään mitään." Sihisin yrittäen vältellä toisen uteliasta katsetta. Olkapäitään kohauttaen Nora astui huoneeni kynnyksen yli, mutta pysähtyi melkein saman tien niille sijoilleen. Siinä samassa tiesin, miksi. Päästin pitkän kirouksien virran mielessäni peruuttaen hieman. Se ei kuitenkaan auttanut mitään.
"Nathaa.... sä et kertonut mulle, että sulla oli poikaystävä." Nora tirskui ovensuussa katse suoraan pöllämystyneessä Akissa, jonka punainen tukka oli noussut säikähdyksestä pystyyn.
"EI MULLA OLE POIKAYSTÄVÄÄ!" Rääkäisin syöksähtäen punapään eteen kädet levällään, hiukset naamallani. "Hän on vain mun.... ystävä. Uusi ystävä." Murisin. Nora kuitenkin tuntui pitäytyvän edelleen mielipiteessään.
"älä yritä. Kyllä mä sut tunnen! Sulla on poikkis!"
Tunsin ihoni nousevan kananlihalle ärtymyksestä. "Ei ole, usko jo Nora!" Ärähdin huitaisten kädelläni melkein Akia silmään.
Nora sen sijaan vain virnuili sitä ärsyttävää virnettään kohotellen kulmiaan merkitsevästi. "Ette kai ole tehneet mitään köh... epäilyttävää..?"
Tunsin vatsani muljahtavan ikävästi. "Emme todellakaan!" Ärjäisin, mutten voinut estää hentoa punaa kohoamasta poskilleni.

Vastaus:

..Heh… xP 13Rp

- Yp

©2017 Kyläkoulu - suntuubi.com